Yksi monista syistä, joiden vuoksi pidän Helsingistä on sen monikasvoisuus. Eri kaupunginosissa, eri vuodenaikoina, eri kellonaikoina ja eri säässä kaupungin tunnelma on täysin erilainen, joskus suorastaan kuin jostakin peilimaatarinasta. Yleensä vaikuttavimmat kokemukset löytää vahingossa, kun kävelee yksin, usein yöllä. Eilen löysin jälleen vahingossa tutusta paikasta täysin uuden, tajuntaa laajentavan tunnelman.

Myöhästyin tiistaina viimeisestä bussista ja jouduin kävelemään keskustasta kotiin kahden aikaan yöllä. Yö oli tyyni, viileä ja sumuinen, eikä käveleminen haitannut. Ihastelin pimeää, hiljaista ja sumuista kaupunkia kunnes Merihaan kulmalla maisema pysäytti minut pitkäksi aikaa paikoilleni.

Meren pinta Hakaniemen, Tervasaaren ja Sompasaaren välillä oli täysin tyyni, kuin syvänmusta peili, josta kaikki heijastui terävänä. Vastakkaisen rannan lamput hohtivat sumussa ja satamanosturit olivat kuin suuria hyönteisiä. Lasimaisen veden yli katsellessa tuli uskomattoman voimakas illuusio siitä, että vieressä on pohjaton kuilu, jossa sekä ylhäällä että alhaalla näkyy pilviä, ja jossa laivat ja saaret leijuvat keskellä tyhjyyttä. Illuusion täydellisyyttä ja maiseman unenomaisuutta on vaikea kuvailla sanoin. Poijut ja merimerkit näyttivät kirjaimellisesti leijuvan ilmassa kivenheiton päässä kuilun reunasta. Kaksi lintua lensi päällekkäin — lokki ja sen peilikuva. Hanasaaren voimalaitoksen hiilikasa, sitä ympäröivät vihreät loisteputkivalot, satamanosturit ja taustalla häämöttävä voimalaitos näyttivät kokonaisuutena valtaisalta avaruusalukselta, joka leijuu telakoituneena tyhjän päällä.

Seisoin paikalla pitkään ja ihastelin näkymää. Tämän kaltaiset kokemukset saavat minut aina jotenkin surulliseksi, sillä toivoisin aina, että vierellä olisi joku, jonka kanssa jakaa se riemu ja ihmetys, jonka näky aiheuttaa, mutta toisaalta tuntuu, että kokemuksesta keskustelu jotenkin rikkoisi sen lumouksen ja ettei kukaan muu välttämättä kokisi sitä yhtä voimakkaasti. Luulen, että se, mitä itse haen eniten ihmissuhteilta, on joku, jonka kanssa jakaa uusien, kauniiden ja kiinnostavien asioiden huuma. En tiedä onko sellainen lopulta todella mahdollista.

Seistyäni pitkään hiljaa jatkoin matkaa, kiertäen Merihaan Sörnäisten rantatielle. Lokit kirkuivat ja citykanit hajaantuivat edestäni. Kotona olin vasta tuntia myöhemmin.